Rekvisiittaa ja kyyneleitä

Image

Tässä on Puregon-hormonin pistämiseen liittyvä rekvisiitta: oikealla kynä, jolla pistetään. Vasemmalla säiliö, johon laitetaan käytetyt neulat.

Naista pitää pistää kerran päivässä mahaan. Meillä sen tekee Susi, joka oli 80-luvulla lääkintämiehenä yhdessä maailman turhimmista sodista. Tosin kynä on niin yksinkertainen ja sairaanhoitaja antoi niin selkeät ohjeet, että voisin hyvin pistää itse (mummuni piikitti itseensä insuliinia meteliä pitämättä monta kymmentä vuotta). Tuntui kuitenkin asiaankuuluvalta tehdä tästä Suden ja mun yhteinen juttu.

Päätettiin, että paras aika pistokselle olisi aamu. Sama logiikka kuin mulla ennen e-pillereiden kanssa: jos on tapana ottaa aamulla, eikä joskus muistakaan, on koko päivä aikaa muistaa unohtaneensa.

Pistoksen vaikutus aamurutiineihin on minimaalinen. Susi etsii silmälasit käsikopelolla, laittaa kylpytakin päälle ja toikkaroi kahvinkeittimen sijasta lipastolle, jonka päällä pistostarpeita säilytetään. Sitten ikkunan eteen, missä kesällä näkee valoja sytyttämättä pientäkin printtiä. (Kynää kierretään niin, että sen sisällä olevasta ampullista vapautuu nestettä tiettyyn viivamerkintään saakka, paketista otetaan uusi neula ja laitetaan se paikalleen kynän päähän.) Ikkunalta on vain yhden askeleen ja kumarruksen matka mahamakkaraani, ja siitä taas suoristautumisen ja kahden askeleen matka takaisin neularoskikselle.

Pistos ei satu eikä siitä jää jälkeä. Sivuvaikutuksiakaan ei ainakaan kahden ensimmäisen päivän aikana ole ollut. Luulen – myös sen perusteella, mitä Sara, Leppäkerttu ja Lennu kertoivat omista kokemuksistaan – että tämä 50 IU Puregonia on nössöannos, joka aiheuttaa oireita tosi harvoille.

Sivuvaikutuksiin ei musta voi laskea sitä, että eilen tuli lohduton olo. Niin käy usein, kun on yhtäkkiä aikaa pysähtyä ajattelemaan.

Olen ollut eräänlaisella lomalla kuun alusta asti, mutta eilisiltaan saakka olin hommannut jatkuvasti kaikkea mahdollista. Sitten istuin Kinopalatsin penkkiin katsomaan The Place Beyond the Pines -leffaa. Aloin itkeä What Maisie Knew -nimisen elokuvan trailerin puolivälissä ja jatkoin pieniä taukoja lukuun ottamatta siihen saakka, kun nukahdin omaan sänkyyni.

Tuntuu, että elämä ei ole vielä oikeasti alkanut. Pelottaa ettei se ehkä ala ikinä.

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s