Mites kotona menee?

herkku

Oho, tuleepas tällä kännykkäkameralla epätarkkoja kuvia. Joka tapauksessa: Kävin eilen työmatkalla ostamassa herkun sen kunniaksi, että oli viimeinen työpäivä ennen lomaa.

Käyn samassa leipomossa usein. Ostan nimittäin herkun joka perjantaiaamu, vaikken oliskaan lähdössä lomalle. Ja joskus myös silloin, kun oon tosi väsynyt tai tosi maassa. Ostan aina tän saman herkun ja juttelen aina pikkuisen myyjän kanssa.

Eilen myyjä kysyi: ”No mites kotona menee? Onko jo helpompaa?”

????

Tämä on huolestuttavaa, sillä en muista puhuneeni mitään yksityiselämästäni. Pikkuiset juttelumme ovat käsitelleet säätä, auringonvalon määrää – tai yleensä sen puutetta – ja leipomon tarjouksia.

Vaihtoehtoja on kaksi:

  1. Myyjä sekoitti minut toiseen asiakkaaseen (jolla on selvästi kiinnostavammat jutut).
  2. Olen seonnut ja sivupersoonani tekee ekskursioita lähiympäristöön.

Miten voi unohtaa tyypin, joka käy aina samana viikonpäivänä ja ostaa aina saman tuotteen ja jolla on aina samat jutut? Eli mun täytyy olla seonnut.

Ei vaan, kyllä sen täytyi olla väärinkäsitys. Mutta tapaus sai mut taas miettimään, miten iso asia lapsettomuus on. Siitä voisi seota

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

7 thoughts on “Mites kotona menee?

  1. Hei, oon tähän asti ollu sitä mieltä, että jos en joskus kykene ”normaalein keinoin” tulemaan raskaaksi, se on sitten tarkoitettu niin ja että en ala käymään missään hoidoissa, koska voin adoptoida jonkun niistä miljoonista ei halutuista. Tämän blogin ja muiden samassa tilanteessa olevien naisten kokemusten kuultua mun ajatukset ei oo enää niin jyrkät ja musta-valkoset. Mutta en ole itse vielä yrittäny ikinä lasta, niin en tiedä siitä prosessista ja miten sitten tunnen jos en voikaan saada lapsia. Muistan, että kirjotit että seuraava vaihtoehto on adoptio. Mun pointti tai oikeastaan kysymys on, että pystysitkö selittämään, pääsetkö käsiksi siihen halun tunteeseen, sen valtavan halun saada oma lapsi, jolloin on valmis käymään läpi kaiken tämän mitä sä käyt tällä hetkellä? Oon kyllä lukenu kaikki sun postaukset, mutta voihan olla että oon missannu jos oot siitä puhunu. Mulla ei itsellä ole vielä sitä tunnetta, mutta vanhetessa oon alkanu ymmärtää enempi, miltä se tunne saattaa tuntua…

    Tykkää

    • Kiitos kysymyksestä Anski. Eka: ihmiset on erilaisia ja sama asia saattaa eri tyypeistä tuntua tosi erilaiselta (ei niin, että oisit väittänyt muuta, mutta musta on kuitenkin tärkeää kirjata se tän vastaukseni pohjaksi).

      Itselläni ei muuten ole valtavaa tarvetta saada just biologinen lapsi, mutta koska mieheni ei halua adoptoida, adoptointi tarkoittaisi hyvästä miehestä ja suhteesta luopumista ja a) uuden, adoptiohaluisen mieheni etsimistä tai b) yksin adoptointia.

      Adoptiota säädellään Suomessa tarkasti. Siinä on yläikäraja, joka alkaisi paukkua, jos aikaa pitäisi varata seuraaville: 1) henkinen toipuminen erosta (jota ei halua) 2) uuden kumppanin löytäminen 3) uuden suhteen eläminen siihen kypsyyteen, että siihen uskaltaisi ajatella lasta (eikä ne adoptioviranomaisetkaan varmaan liikahtaisi, jos ihan tuore pariskunta haluaisi adoptoida)4) adoptioprosessiin kuuluva odotusaika.
      Yksinäänkin saa Suomessa adoptoida, mutta pariskunnat ovat etusijalla. Käytännössä tämä ilmeisesti tarkoittaa, että yksin adoptoivan on usein mahdollista adoptoida vain erityisen paljon huomiota tarvisevia lapsia, enkä usko että minulla olisi henkistä tai taloudellista kapasiteettia olla erityislapsen yksinhuoltaja. Myös adoption kokonaiskustannukset ovat tosi suuret.

      Adoptiolakia on muuten hiljattain muutettu lapsen edun vahvistamiseksi niin, että ulkomailta itsenäisesti adoptoiminen ei ole enää yhtä mutkatonta kuin aiemmin, vaikka asuisikin ulkomailla. Olin aina ajatellut, että adoption pitkät odotusajat ja älyttömän korkea hinta eivät ihan koskisi minua, sillä asuin niin monta vuotta maissa, joissa adoptio oli Suomea joutuisampaa ja vanhempia tarvitsevia hylättyjä lapsia paljin (eikä ole sanottua, että tulen asumaan tästlähinkään aina Suomessa). En ole ehtinyt vielä tutustua lakiin tarkemmin, joten en osaa sanoa tästä mitään tämän täsmällisempää.

      Eli biologisen lapsen saaminen hoidoilla saattaa olla helpompaa ja nopeampaa kuin adoptio.

      Ja vaikkei olisikaan, itselläni lapsettomuus on vaikuttanut kaikenlaisiin omaa naiseutta ja pystymistä koskeviin ajatuksiin. Niistä myöhemmin tarkemmin. Nyt oon hoitamassa kummityttöä ja keittiöstä raikaa mahtava melu.

      Tykkää

      • Tää on taas just tätä. Ei pitäis kirjoittaa sellaisista asioista, joista itsellä on heikko käsitys. En tiedä adoptiosta juuri mitään ja ylläolevassa kommentissani on väärää tietoa. Älkää ihmiset uskoko, mitä tällaisilla netin omasta päästä -palstoilla lukee.

        Nytkään en kauheasti tietoa ehtinyt etsiä, mutta kävin nettisivuilla, joilla yksi kolmesta Suomessa hyväksytystä kansainvälisiä adoptioita välittävästä järjestöstä kertoi työstään:

        Se väärä tieto koski kustannuksia: Kansainvälinen adoptio ei maksa erityisen paljon yhteen koeputkihedelmöitykseen verrattuna. Yksiselitteistä yläikärajaakaan ei ole, vaan pääsääntöisesti hakijan ja lapsen ikäero ei saa olla yli 45 vuotta.

        Mutta prosessi kestää kyllä kauan, ”ainakin 3-6 vuotta”.

        Mutta täähän ei ole olleskaan vastaus Anskin kysymykseen, joka käsitteli nimenomaan sitä, mikä se on se pakottava tunne, joka panee haluamaan juuri biologisen lapsen.

        Yllä tuli jo kerrottua, että en ole oikeastaan hyvä ihminen vastaamaan tähän, sillä voisin hyvin adoptoida, jos se kävisi Sudelle, enkä vielä tiedä, mitä teen, jos emme saa omaa lasta hoidoilla, eikä Susi vieläkään halua adoptoida.

        Haluaisiko joku teistä muista vastata Anskin kysymykseen?

        Mutta voin mä vähän vastata, sillä mulle on tosi selkeää, että haluan yrittää ainakin jonkun kerran hoitoja – jos sittenkin voisin saada biologisen lapsen. Se tunne… kyllä se on mun kohdalla se tavallinen (luulen) juttu, että haluaisin nähdä, mitä meistä tulee. Ja jos mahdollista, haluaisin olla raskaana ja synnyttää.

        Noita tunteita vahvistaa ajan kuluminen: Jos et halua ensisijaisesti adoptoida, yrität ensin tulla raskaaksi normimenetelmin vuoden tai kaksi. Siinä ehtii toivoa ja kuvitella ja pettyä monta kertaa. Se ainakin mulla.paisuttaa tunteita.

        Ja hoidoista en tiedä vielä mitään, mutta en olis yhtään yllättynyt, jos jäisin niihin helposti koukkuun, jos tilanne olis sellainen, ettei mitään selkeää syytä niiden epäonnistumiselle olisi.

        Tykkää

  2. Minäkään en ole vielä ainakaan adoption asiantuntija, mutta se on käynyt selväksi, ettei adoptio ole mikään mutkaton B-suunnitelma. Useimmille ajatukseen totuttelu vie jonkin aikaa, sitten kun se valinta on oikeasti edessä, vaikka olisi aina pitänyt sitä ihan hyvänä vaihtoehtona. Toiseksi tuo, mitä Hilkka jo sanoi: prosessi on pitkä. Yleensä useita vuosia. Ja se odotus ja epävarmuus on myös omalla tavallaan rankkaa, kun ei ole tietoa, koska lapsen lopulta saa tai edes siitä, saako sen varmasti. Kolmanneksi, kaikkia halukkaita ei hyväksytä adoptiovanhemmiksi eli he eivät saa adoptiolupaa Suomen viranomaisilta, esim. terveyteen tai taloudelliseen tilanteeseen liittyvistä syistä. Lisäksi monilla mailla jotka antavat lapsia adoptioon, on hyvin tiukkoja kriteereitä vanhemmille. Pitää olla ollut naimisissa tietyn aikaa, maasta riippuen useita vuosia, tai esim. aktiivinen seurakunnan jäsen useita vuosia. Sen sijaan lapsettomuusongelmasta on suorastaan hyötyä. Monissa tapauksissa etusijalla ovat ne, joilla on lapsettomuustausta. Tämä taitaakin olla niitä harvoja asioita,missä tahaton lapsettomuus on plussaa. 🙂

    Asiaan liittyy siis lukuisia vaikeuttavia tai hidastavia tekijöitä silloinkin, vaikka itselle olisi selvää, että haluaa adoptoida. Kaikista näistä syistä johtuen adoptio on harvalle sellainen helppo vaihtoehto tyyliin ”Kappas, kaupasta oli bisse lopussa, juodaankin sitten siideriä tällä kertaa.”

    Tykkää

  3. Mäkin haluaisin yrittää hiljaisena lukijana ihan täältä omasta näkökulmastani vastata. Mulla on valtava halu saada lapsi. Oma lapsi. Sellainen, jonka äiti mä olen ja jonka hyvinvointi on mun vastuullani. Mutta se ei tarkoita sitä, että lapsen tarvitsisi olla biologinen. Ei. Ainoastaan oma lapsi. Siinä mielessä oma toki kuin ketään ihmistä varsinaisesti ”omaksi” voi kutsuakaan.

    Mä olen käynyt läpi lapsettomuushoitoja. Olen myös aina ollut sitä mieltä, jo ennen kuin tiesin tahattomasta lapsettomuudesta yhtään mitään, että adoptointi olisi ihan varteenotettava keino perheen kasvattamiseen. Lapsettomuushoidoissa kuitenkaan kukaan ei kyseenalaistanut sitä, olisinko mä kenties hyvä vanhempi. Kukaan ei tutkinut suurennuslasilla meidän parisuhdetta ja rahatilannetta ja kotia ja miettinyt, että onkohan noista siihen. Ja onnistuneen hoidon jälkeen saan lapseni syliin heti alusta asti, vastasyntyneenä vauvana. Saan rakentaa lapseeni varhaista vuorovaikutusta, ihan alusta asti, jo kohdussa. Yksinkertaistettuna tehtyämme päätöksen lapsettomuushoitoihin lähtemisestä soitin vain terveyskeskukseen ja sanoin, että olemme yrittäneet monta vuotta tulla raskaaksi, eikä se ole onnistunut ja sitten alkoi pyörät hitaasti pyöriä. Mitään ei tarvinnut todistella. Ainut, mitä minulta odotettiin, oli se, että saavuin sovittuun aikaan paikalle ja otin lääkkeeni. Ja maksoin laskut. Ja vakuutin jaksavani epäonnistumisen jälkeen vielä seuraavaankin hoitoon.

    Henkisesti se on ollut raskasta, tottakai. Raskaampaa kuin mikään muu koskaan. Olen ollut lääketieteellisten, kivuliaiden ja erittäin kajoavien toimenpiteiden kohteena niin monta kertaa, että tällä hetkellä lääkärillä käydessäni hämmennyn, jos ei tarvitse riisua housuja pois ja levittää jalkoja. Silti uskon vakaasti siihen, että tämä hoitoreitti oli meille se oikea valinta. Meidän tie. Joku toinen päätyy suoraan adoptioprosessiin, joku hakkaa päätään seinään vuosikausia hoidoissa ja päätyy sitten adoptioprosessiin, joku toteaa, että kumpikaan ei ole itseä varten. Jokaisen täytyy löytää se, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta. Ja se on välillä kamalan vaikeaa. Ja kaiken takana on yksinkertainen halu olla äiti. Ei välttämättä biologinen äiti, vaan ihan vain äiti. Mulle se ei ole ollut valinta. Se on ollut tunne sisälläni. Ja joku toinen tietenkin näkee taas kaiken ihan toisella tavalla.

    Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s