Saako sisarettomuutta surra?

Hautajaisissa arkun äärelle hiljentyy vanha mies. Hän laskee kukat viimeisenä tervehdyksenään sisarelleen. He olivat olleet toistensa elämässä liki 90 vuotta. Sanotaan, että usein sisaruus on pisin ihmissuhde. Niin näidenkin kahden ihmisen kohdalla.

Valitettavasti minä en ole saanut sisarta tai veljeä. Opin olemaan tekemättä asiasta numeroa, koska jo lapsena ymmärsin, että se tekee minusta huonomman. ”Perheen ainoasta lapsesta tulee itsekäs ja epäsosiaalinen” on lause, jonka olen kuullut ennen kuin ymmärsin mitä sanat tarkoittavat. Vasta aikuisena ymmärsin, että tämä vanha hokema ei ole ihan vedenpitävää faktaa.

Lapsettomuutta saa surra, mutta saako sisarettomuutta surra? Voinko kaivata tai jopa tarvita ihmistä, jota ei ole olemassakaan? Voinko olla surullinen siitä, että en voi kokea miltä tuntuu olla täti?

Eskari-ikäiset lapseni pohtivat, ”kun äiti ja isi kuolee, niin onhan mulla oma sisko vielä”. Tätä toivon. Voi kuinka tätä toivon!


Miten tulee suhtautua sisarusten väliseen mustasukkaisuuteen ja kateuteen?


Kun kolmesta tulee neljä

Sisarukset

Kiukkukirja

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s