Hartain toive: lapsi

Katsoin ensimmäisen osan ruotsalaisesta dokumenttisarjasta Hartain toive: lapsi. Linkkiä googlettaessani huomasin, että sarja näytettiin Yle Femillä viime kesänä. Olin silloin jo Suomessa, mutta niin pöllämystyneenä, että onneksi tää meni siinä vaiheessa ohi. (Ei ihme, että meni, koska kesti kaksi kuukautta ennen kuin opin operoimaan digiboksilla varustettua telkkua).

Silloin alkukesästä oli käynnissä keväällä alkanut megamyllerrys. Hedelmöitymisvaikeuksista tuli mua jäytäneen epäilyn sijasta lääkärin siunaama virallinen ongelma – eikä yhtään liian aikaisin, olin tulossa hulluksi huolesta ja tekemässä Suden hulluksi huolellani. Mökkiydyin niin, että keksin kaikenlaisia syitä välttää sosiaalista elämää ja lopulta lähdin kotoa vain työtapaamisiin. Tein töitä kotoa, joten lähdin sieltä aika harvoin. Olin hirmu katkera Sudelle, joka ei mielestäni ollut tarpeeksi huolestunut. Susi halusi erota, isä sairastui, Susi ei halunnutkaan erota ja suostuikin muuttamaan Suomeen. Itseäkin muuttopäätös pelotti, vaikka olin miettinyt sitä jo pitkään. Lopullisen päätöksen teimme, kun olin jo lomalla Suomessa. En palannut sanomaan heippoja kenellekään tai millekään. (Siksikö musta tuntuu yhä epätodelliselta, että asun nyt täällä oikeasti?) Piti löytää työ ja asunto Suomesta ja vuokrata ja pakata Macholandian koti. Susi pakkasi mun tavarat yksityiskohtaisten listojen perusteella. Niitä laatiessa piti muistella, mitä olin jättänyt lojumaan minnekin.

Ensimmäisen kuukauden olin niin uupunut, että nukuin kymmentuntisia öitä unia näkemättä. Olin vanhempieni luona maalla ja meidän arki toimi kuin joku sanatorio. Äiti ruokki isän ja minut kolmesti päivässä, vei kahdesti päivässä kävelylle ja illalla saunaan. Kiitos siitä.

Tää Hartain toive ei ollut sellainen ohjelma, joka mun olis kannattanut katsoa silloin. Ensireaktioni nyt:

  • Voi kun tässä olis englanninkieliset tekstit, niin Susikin voisi katsoa.
  • Aikamala, mun ei kannattaisi katsoa tällaisia. Näissä näytetään kaikista hirveimmät skenaariot.
  • Itse en ole vielä joutunut kestämään mitään.
  • Ärsyttää noi hidastetut kuvat leikkivistä lapsista ja taustalla soiva melankolinen musiikki. Jos aihe ei koskisi itseä, tuollainen voisi helpottaa samaistumista. Saada ymmärtämään, että tää on tosi surullinen juttu. Nyt haluaisin pelkkää asiaa.
  • 200 000 Ruotsin kruunua, paljon se on? Senhän täytyy olla ihan mielettömästi. Voiko meidänkin yritys maksaa niin paljon?
  • Suomalaiset niin tykkää mollata suomalaisia keskusteluohjelmia. Ei tää ruotsalainen ohipuhuminen ole sen parempaa.
  • ”Kaikkien pitäisi saada valita monta lasta tulee.” Voi herraisä, mä en enää aina tajua tätä hyvinvointivaltiomentaliteettia. Kohta valtion pitää taata, että kaikki saa elää just niin vanhoiksi, kun haluaa.
  • Siis ajatteleeko toi kriitikko oikeesti, että hedelmöityshoidoissa on armeijoittain pariskuntia, jotka on siellä vaan, koska yhteiskunta on aivopessyt ne ajattelemaan, että lapsia on saatava?
This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s