Kääk. En olis uskonut, että tulee tarve kirjoittaa tää bloggaus näin pian, vaikka se olikin lomalistallani.

Lomalistalle aihe päätyi siksi, että paluulennolla oli Suden ex-vaimon näköinen nainen. Tosi noloa myöntää, mutta tässä tulee: ujostelen mieheni entistä vaimoa. Siksi, että tunnen itseni ihan huithapeliksi sen rinnalla. Se on vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä, mutta sillä on kaksi yli 15-vuotiasta lasta, joiden yksinhuoltaja se on ollut yli kymmenen vuoden ajan. (Eron jälkeen Sudesta tuli naapurimaassa asuva etävanhempi.) Se tuntuu musta ihan käsittämättömän aikuiselta. Silloin harvoin kun tavataan,  tunnen etten tiedä mitään oikeasta elämästä.

Tänään  tapahtui pikkujuttu, joka kuvaa samaa asiaa niin hyvin, etten voi olla palaamatta aiheeseen saman tien.

Juttelin  kesäsuunnitelmista Krissen kanssa.

Krisse on yksi lähimmistä ystävistäni. Hän selitti sukumökin käytön aikataulujärjestelmää. Järjestelmä kuulosti monimutkaiselta (ja hankalalta – se kuulemma vaatii täysien autojen sinkoilua Suomen halki kerran viikossa). Yhtäkkiä tajusin mielestäni logiikan ja hihkaisin riemastuneena: ”Voitte  siis käyttää mökkiä silloin, kun aikuiset ei ole siellä!”

Muuten hyvä, mutta tarkoitin aikuisilla Krissen eläkkeellä olevia vanhempia.

Miksi musta tuntuu niin mahdottomalta soveltaa a-sanaa Krisseen ja Krissen mieheen, vaikka he ovat noin nelikymppisiä ja heillä on kaksi lasta, joista toisen kummi olen minä itse, Hilkka tällä viikolla 38 v? Samalla tavalla musta tuntui käsittämättömältä, kun useampikin Lyyli alkoi pari vuotta sitten  tosissaan viitata itseensä termillä keski-ikäinen.

Tunnen itseni ihan yhtä kakaraksi kuin 20 vuotta sitten.  En silleen, kuin Susi, joka vitsailee olevansa ikuinen hulivilipoika (maailman rasittavin vitsi minusta) vaan silleen, että ihan yhtä epävarma ja pihalla. Se korostuu, kun olen ei-tuttujen äitien kanssa. Ja tuttujen äitien kanssa unohdan helposti, että niillä on oikeat aikuisten elämät.

Jotenkin kuvittelen, että äitinä ymmärtäisin, että olen itsekin aikuinen. Varmaan myös muuttuisin jollain tavalla sellaseksi… aikuisemmaksi.

Minä itse saan ajatella näin ja nauran tälle usein. Muut ei.  (Tai no ehkä kaverit, saatte te.)

Olin joku aika sitten työhaastattelussa, jossa haastattelija kysyi, mikä mut toi takaisin Suomeen yli kymmenen vuoden jälkeen. Sanoin: ”blaa blaa blaa blaa ja halusin olla lähellä perhettä ja ystäviä.” Haastattelija pläräsi hämmentyneen näköisenä papereitani ja sanoi: ”Mutta eihän sulla ole perhettä.” Ihan kuin äiti ja iskä ja veli ei kävis!

Lakkasin haluamasta sitä työtä. En tosin ihan pelkästään tuosta syystä, mutta silti.