Lähtötasotesti

Image(Kuvan tiput eivät liity kirjoitukseen. Paitsi että toivottavasti muillakin oli kiva pääsiäinen.)

Itsesäälitopkasilistallani oli ensimmäisellä sijalla ”äidit ja lapset raitiovaunuissa”.

Korkea sijoitus ei ollut liioittelua. Syksyllä itkin melkein joka kerta, kun käytin raitiovaunua. En joka päivä, sillä kävelen työmatkat, mutta silti aika usein.

Raitiovaunussa näkee nimittäin usein transsissa olevia äiti-lapsipareja, ja ne saa mut itkemään. Ne on menossa kotiin ja ne näyttää uupuneilta, mutta onnellisilta. Ne ei puhu mitään, paitsi välillä ne saattaa viestiä salakieleltä kuulostavilla hiljaisilla äänillä. Sitten ne taas vaan istuu vaunun hytkeessä ja tuijottaa tyhjyyteen.  Lapsilla on päällä jotain tönkköä – kurahousut tai toppahaalarit, vuodenajasta riippuen – ja niiden jalat roikuuu istuimen reunan yli, missä ne heilahtelee hitaasti puolelta toiselle. Äideillä on olkakassi ja yleensä ainakin yksi muovikassi, jossa on jotain ruokatarpeita.

Kun niiden pysäkki tulee, ne nousee ja menee kotiin ja se äiti pitää huolta siitä lapsesta. Meillä kotona on vain Susi ja minä.

Näitä harmonisia pareja näkee paljon harvemmin junissa tai busseissa tai metrossa. Puhumattakaan ruokakaupoista ja muista julkisista tiloista, joissa perheiden elämä on kenen tahansa pällisteltävänä – mutta pitäydytään nyt julkisessa liikenteessä.

Miksi just raitiovaunut? Mieleen tulee ainakin seuraavat vaihtoehdot:

  1. Raitiovaunua käyttävät perheet ovat muita harmonisempia.
  2. Raitiovaunun käyttö tekee ihmisistä harmonisia.
  3. Matkustan raitiovaunulla harmonialle otollisina ajankohtina.
  4. Näen mitä haluan.

Ehkä 3. Matkustan raitiovaunulla yleensä vain ruuhka-aikojen ulkopuolella. Tajusin sen kuukausi sitten, kun joduin matkustamaan viisi pysäkinväliä Sörnäisistä Oopperalle kello 08:30. Ei ollut hirveän harmonista. Jos siellä oli lapsia, ne oli kaikki litistyneinä jossain nurkassa.

Tai 4. Pidän raitiovaunuista. Ehkä mulla on erikoisrillit, joiden läpi kaikki näyttää kivemmalta raitiovaunussa. Aina ne rillit ei kuitenkaan toimi. Olen joskus tajunnut nieleskeleväni kyyneliä en suinkaan mulle saavuttamattomissa olevan äiti-lapsi -harmonian takia, vaan täysin toteutettavissa  olevan lapsenhoitaja-lapsi -harmonian takia

(Tähän muuten liittyy sellainen juttu, että ei ole yhtään sama asia seurata tuntemattomia äiti-lapsi -pareja kuin kavereita ja niiden lapsia. Siitä ehkä joskus myöhemmin.)

Edellinen pitkähkönä johdantona tähän lyhyeen juttuun: Käytiin pääsiäisenä bussilla Korkeasaaressa.

Vaikka juuri ehdin sanoa, että busseihin ei päde sama kuin raitiovaunuihin, niin tässä voidaan tehdä poikkeus. Oli liikenneväline mikä tahansa, perhekohteeseen kansallisena vapaapäivänä tuppautuminen ei ole viisasta, jos suru lapsettomuudesta on päällä.

Musta ei kuitenkaan tuntunut yhtään pahalta. Tämä on siis lähtötaso. Keskiviikkona meillä on ensikäynti lapsettomuusklinikalla. Saadaan tietää miltä Suden siemenet näyttää nyt ja miten edetään.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s