Herra Pekoni ja minä

Haluan palata itsesäälitopkasiini. Ehkä tykkään välillä piehtaroida itsesäälissä. Toisaalta näiden tulevien hedelmöityshoitojen kulkua on ehkä vaikea ymmärtää, ellei tunne kirjoittajajan taustoja.

Aloitan listan lopusta, sillä viikonloppuna tapahtui yksi juttu, joka sai ajattelemaan ex-miestä.

Exän nimi on Herra Pekoni. Nimen antoi ystäväni Pikku Karhu. Herra Pekoni piti pekonista.

Kun HP syntyi 60-luvun lopulla, hänen vanhempansa olivat vakaumuksellisia maolaisia. HP kasvoi kommuunissa maalla, jatkuvassa ydinsodan pelossa.

Se oli siitä outo kommuuni, että siellä asui vain kaksi perhettä. Kun oikein yritän, pystyn jotenkin ymmärtämään, että vapaa seksi saattaisi toimia suuressa kotitaloudessa. Mutta jos pariskuntia on vain kaksi, eikö siinä tule melkein väistämättä hulluksi? Kun HP oli viisi, toisen perheen äidille kävikin niin.

Päällisin puolin ehjin nahoin selvinnyt perhe Pekoni muutti takaisin Kööpenhaminaan, mistä löysin HP:n  kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

HP:n mielestä aviolitto oli pepusta. Se oli mulle ihan ookoo. Halusin perheen ja tuntui sivuseikalta, tuliko se avioliiton kanssa vai ilman.

Toinen HP:n mielestä yhtä lailla pepusta oleva asia oli, että sanoisi jollekin ”minä rakastan sinua”. Sen sanominen tuntui falskilta – ”og derfor har jeg stort set aldrig sagt det til nogen”.  Se tuntui vähän vaikeemmalta hyväksyä.

Mutta toisaalta HP sanoi, ettei koskaan ennen mun tapaamista ollut ajatellut, että voisi haluta jonkun kanssa lapsia. Siihen kuului tosin jatko-osa: ”Mutta olis kyllä parempi, ettei asuttais yhdessä. Voitais asua samassa talossa, mutta ei samassa asunnossa.”

Loppujen lopuksi me mentiin naimisiin ja muutettiin yhteen (tässä järjestyksessä), ja vielä aika piankin. Sain töitä Afrikasta eikä HP olisi voinut lähteä mukaan, ellei olisi oltu naimisissa.

Meidän päivät Afrikassa meni aika lailla näin: Lähdin puoli kahdeksalta töihin ja puoli viideltä soitin HP:lle, että menisi vielä tunti ennen kuin kannattaisi tulla hakemaan. Ja sitten taas tunti. Ja sitten aika usein taas tunti. Useimmiten HP joutui odottamaan vielä vartin autossa kadun varressa, koska mun oli muka ihan pakko tehdä vielä yksi juttu loppuun.

Kun alan tehdä jotain, uppoudun siihen kokonaan. Uusi työ vei niin mukanaan, että olin koko ajan uppeluksissa.

Kun viimein hellitin tahtia ja sanoin, että nyt voitas tehdä se vauva, HP ei enää halunnutkaan.

Seurasi kamala jakso, kaikkiaan vajaat kaksi vuotta. HP ei osannut tietää varmaksi, mitä halusi tai halusiko mitään. Minä itkin melkein joka päivä, ja itkeminen oli HP:n mielestä yhtä pepusta kuin rakkaudentunnustukset. Käytiin pariterapiassa ja terapeutti koitti saada mut ymmärtämään, että mun pitää antaa HP:lle tilaa. TILA kuulosti musta joltain miesten etujärjestöltä.

Kaikki kaverit  Suomessa sai vauvoja ja mä sain vaan jotain minkä diagnosoin elämäni ensimmäiseksi hiivatulehdukseksi. Vuoto oli vihreää ja vaahtosi. Nyt kun mietin asiaa, musta tuntuu käsittämättömältä, etten käynyt lääkärissä.

Lopulta en enää kestänyt ja muutin töiden perässä naapurimaahan, Macholandiaan. HP jäi.

Olin 32 ja halusin lapsen, mutta mulla ei ollut enää miestä, jonka kanssa olisin voinut tehdä sellaisen. Onneksi en tajunnut, että olisi ollut jo kiire.

Seuraavat kaksi vuotta olin toipilas Macholandiassa. Opin tekemään töitä järkevämmin. Nukuin paljon. Sain taas lihaa luiden päälle ja aloin harrastaa liikuntaa.

Siihen nähden, että sosiaalinen elämäni oli aika vilkasta, sain elää aika pitkään kuin nunna. Kuulin vasta myöhemmin, että mulla oli suojelusenkeli. Jos joku kiinnostunut oli alkanut kysellä minusta kavereiltaan, parhaan ystäväni Nipsun mies oli vastannut kahdella sanalla: damaged goods. Olin vaurioitunut tuote.

Takaisin nykyhtekeen ja Helsinkiin.

Päätin tehdä vähän töitä viikonloppuna. Yhden homman, mitä varten piti keskittyä sen verran, ettei se ollut onnistunut viikolla avokonttorissa.  Ai se oli ihanaa. Istuin koko lauantain työpaikalla. Kaivoin tietoa, ahmin tekstiä, kirjoitin ja pyyhin ja kirjoitin. Tulin kotiin yhdeksältä illalla.

Sunnuntaina menin työpaikalle aamupäivällä. Iltakymmeneltä ajattelin olevani ”ihan kohta valmis”.  Puoleltaöin tajusin jo olevani idiootti, kun en lähtenyt kotiin, mutta jääräpäisyys voitti. Olin päättänyt saada homman tehtyä. Lähdin kotiin vasta maanantaiaamuna puoli kuudelta.

Olin maanantain niin väsynyt, etten ajatellut oikein mitään. Aivotoiminta palasi vasta tiistaina, kun otin kaksi päivää vapaata viikonlopun vastineeksi.

Tiistaiaamuna tiskatessani mietin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näkemääni unta. Olin nähnyt pitkästä aikaa unta HP:stä. Yritin pitää sitä kiinni jalasta, mutta se vaan lähti. Heräsin siihen, että itkin.

En ollut tajunnut, mitä varten HP:n piti taas alkaa taas tuppautumaan uniini.

Tiskatessa  yhteys tuntui selvältä. Olin taas lipsumassa kohti uppelusta ja alitajuntani yritti vimmoissaan painella parasta tuntemaansa stop-nappulaa.

Lapsettomuutta lukuunottamatta mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä kamalalta kuin HP-episodi.

(Ja jos sinä kärttyisän tuntuinen rouva, joka näyt joskus kommentoivan lapsettomuusaiheisia kirjoituksia teesillä ”sattuisipa perheessänne olemaan oikea vakava sairaus, niin tajuaisitte mikä oikeasti tuntuu pahalta”, satut joskus lukemaan tätä: Jos mielen sairaudet voidaan laskea, perheessäni on ollut myös oikea vakava sairaus. Ja vaikkei niitä voitaisikaan laskea, ja vaikkei olisi koskaan ollut mitään sairautta, mikä kukaan on kertomaan kenellekään, mikä saa tuntua pahalta ja mikä ei?)

Olemme HP:n kanssa yhä väleissä. Ollaan tavattukin muutama kerta näinä vuosina, vaikka asutaankin eri maissa. Jopa Susi ja HP ovat tavanneet toisensa.

Oli viime vuoden huhtikuu ja epätavallisen masentunut päivä Macholandiassa. Kuukautiset olivat juuri alkaneet. Oli viikko siitä, kun oli saatu tietää, että Suden spermassa oli jotain vikaa. Susi oli poissa tolaltaan ja halusi erota.

Istuin tietokoneella. Olin samana aamuna miettinyt, mikä voisi olla pahinta, mitä voisi nyt tapahtua. Sitten kuului PIM. Sähköpostissa oli viesti HP:ltä.

”Jeg blev gift sidste mandag og vi venter barn her til juli.” Eli: ”Menin naimisiin viime maanantaina ja odotamme lasta heinäkuuksi”. Ultran mukaan lapsi olisi kuulemma poika.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

5 thoughts on “Herra Pekoni ja minä

  1. Päivitysilmoitus: Jonkun toisen munasolu? | Väestöliiton blogi

  2. Päivitysilmoitus: Ilmakuvajatkis, osa 2 | Väestöliiton blogi

  3. Päivitysilmoitus: Miten otan lapsettomat huomioon nyt kun olen raskaana? | Väestöliiton blogi

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s